Aloitin lukemaan Taru Kolehmaisen teosta Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa jo viime vuoden puolella, mutta sain luettua sen vasta nyt. Taru Kolehmainen on työskennellyt pitkään Kotimaisten kielten (tutkimus)keskuksen kielitoimistossa, ja hänen suuri asiantuntemuksensa näkyy teoksessa. Teos sisältää paljon asiaa suomen kielen sääntöjen luomisesta 1900-luvun aikan, mutta sitä on helppo lukea, vaikka ei olisi kielen ohjailuun perehtynyt.
Taru Kolehmainen aloittaa käymällä läpi kielenhuollon periatteita ja kielenhuollon historiaa. Sen jälkeen hän esittelee sääntöjen ja normien muodostumista lukuisien käytännön esimerkkien kautta. Teoksen lopussa on liitteenä Suomen Kirjallisuuden Seuran tärkeimmät päätökset vuodesta 1928-1947.
Teosta lukiessani yllätyin siitä, että suurin osa suomen kielen normeista on luotu vasta 1900-luvun alussa. Jotenkin kuvittelin, että suomen kieltä olisi normitettu jo aikaisemmin, vaikka toisaalta miksipä suomen kielen kehittämiseen olisi tuhlattu resursseja, silloin kun Suomi ei ollut itsenäinen valtio. Yllätyin myös siitä, miten paljon yksittäiset henkilöt ovat pystyneet vaikuttamaan suomen kielen normien syntyyn. Olen kuvitellut, että normit on luotu sen mukaan, miten suurin osa ihmisistä kieltä käyttää, mutta useimpien sääntöjen perusteluina tuntui olevan se, että E. N. Setälä tai E. A. Saarimaa oli väittänyt näin kieliopissaan, joten näinhän sen on oltava eikä sääntöä ole syytä muuttaa. Joitain yksittäisiä liennytyksiä on myönnetty, kuten alkaa tekemään -rakenne on hyväksytty yleiskieleen, mutta muuten säännöt tuntuvan pysyneen suhteellisen samanlaisina vuosikymmeniä. Sekin oli yllättävää, miten suuria tunteita sääntöjen luominen on herättänyt sekä kielimiehissä että tavallisissa puhujissa. Melkein kaikki säännöt ovat herättäneet kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan, ja eräät henkilöt ovat jopa jättäneet kielivaliokunnan, kun heidän ehdotuksensa ei ole mennyt läpi, ja jotkut ovat olleet katkeria vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että heidän loistavia mielipiteitään ei ole kuunneltu.
Mutta teoksesta myös oppi paljon mielenkiintoisia asioita omasta äidinkielestään: Keho on muodostettu viron keha sanasta vasta 1940-luvulla. Autoa oli tarkoitus kutsua hyrysysyksi, ja termi pääsi jopa sankirjoihin. Suomeksi kirjoitetaan valkoinen hevonen, ei valkonen hevoinen, koska adjektiiveissa kuuluu olla i ennen nen-päätettä, mutta substantiiveissa ei. Tulla-futuuria ei pitäisi käyttää, koska se on svetisismi (ruotsin kielestä suomeen tullut sana/rakenne) ja kaikkia svetisismejä pitää karttaa. Samalla varmaan kannattaisi välttää sanoja koulu, lasi, tuoli ja sänky, koska ne, kuten monet muutkin sanat ja ilmiöt, tulevat suomeen ruotsin kielestä. Kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että suomen kieli olisi järkevämpi kirjoittaa yhteen, koska mitään kovin vakuuttavaa perustelua nykyiselle tavalle ei ole.
Jos suomen kieli kiinnostaa, teos kannatta ehdottomasti lukea. Esimakua Taru Kolehmaisen teoksesta saa kuuntelemalla häntä Yle Areenassa, Aristoteleen kantapäässä, jaksossa Oikeakielisyyden eturintamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti